Kansainväliset tilinpäätösstandardit ja niiden “pehmeät” kohdat [1]

 

Yksityisen säätiön vuonna 1973 perustaman International Accounting Standards Boardin (IASB, aluksi Committeen nimellä) laatimat kansainväliset IAS- ja sittemmin IFRS-tilinpäätösstandardit[2] velvoittavat kirjapitolakimme 7a luvun mukaan myös suomalaisen pörssiyhtiön ja julkisesti noteerattuja arvopapereita liikkeelle laskeneen yrityksen laatimaan oman ja konsernitilinpäätöksensä mainittujen standardien mukaisesti.

Lähtökohtana tässä kirjoituksessa on, että globaalit tilinpäätösnormit ovat todella tarpeellisia kansainvälisessä taloudellisessa toiminnassa. Sen osoittaa jo vallitseva käytäntökin. IASB:n heinäkuun 2016 lopulla julkaisemassa tiedotteessa kerrotaan, että maailman noin 48 000 pörssiyrityksestä runsaat 25 000 yritystä laatii tilinpäätöksensä IFRS-standardien mukaisesti. Yli 80 prosenttia niistä pörssiyrityksistä, jotka eivät näin tee, ovat kiinalaisia, intialaisia, japanilaisia tai amerikkalaisia. Maailman 85 suurimmassa arvopaperipörssissä noteeratuista noin 2 500 ulkomaisista yrityksistä yli 1 000 yritystä soveltaa IFRS:ää. Luvut perustuvat the World Federation of Exchanges ja Federation of European’n and Asian Stock Excanges’in antamiin tietoihin,

Nykyistä normien tuottamistapaa ja itse normeja on kuitenkin mahdollista perustellusti kritisoida niiden kehittämiseksi edelleen, ei vähiten sen vuoksi, että kansalliset laskentakulttuurit ja niiden myötä tilinpäätösnormit poikkeavat monissa tapauksissa olennaisesti toisistaan. Näkökulmia kansainvälisten standardeihin on siten monia. Se seikka, että IFRS-standardeissa, varsinkaan kirjanpitoon kirjattavia liiketapahtumia ja sen myötä tuloslaskelmaan ja taseeseen merkittäviä eriä ei ole määritelty johdonmukaisen ajattelun perusteella, jos lainkaan, tekee normeista sekavan vaikutelman antavia ja pakottaa ikään kuin ne ulkoa oppimaan. Voinee myös arvella normien paikoittaisen ristiriitaisuuden johtuvan siitä, että ne ovat syntyneet pitkälti kompromisseina erilaisten tiedontarpeiden perusteella.

Kritisoitaessa on kuitenkin muistettava, että IFRS-standardit on tarkoitettu vain ansaintataloudellisille yrityksille ja ne koskevat lähes yksinomaan vain tilinpäätöksen laatimista ja esittämistä. Lisäksi standardeille on tyypillistä, että niiden taustana on maailmantalouden painopistealueiden oikeutuksella anglosaksinen laskentakulttuuri. Onhan IASB:n 14 jäsenestä nykyisinkin peräti puolet peräisin anglosaksisen kulttuurin piiristä (UK, USA, Australia, Uusi-Seelanti ja Etelä-Afrikka).

Käsitteellinen viitekehys

Kirjoittajan käsityksen mukaan IASB:n tilinpäätösstandardien (kaikkiaan 41 standardia) perustavinta laatua oleva ongelma on se, että sinänsä laajalti tunnettuja kirjanpidon periaatteita sisältävä ”Taloudellisen raportoinnin käsitteellinen viitekehys” (The Conceptual Framework for Financial Reporting) ei nimestään huolimatta ole kaikkien yksittäisten standardien perusta.[3] Viitekehyksen johdannossa nimittäin todetaan: ”Mikään Käsitteellisen viitekehyksen kohta ei syrjäytä mitään yksittäistä IFRS-standardia.” Vaikka tavoitteena onkin Viitekehyksen ja yksittäisten standardien välillä vallitsevien ristiriitaisuuksien vähentäminen ”IASB myöntää, että joissakin rajatuissa tapauksissa tämän Käsitteellisen viitekehyksen ja yksittäisen IFRS-standardin välillä saattaa olla ristiriitaa.” Tämä aiheuttaa sen, että jokaisen standardin soveltaminen on oma irrallinen tehtävänsä, tulkintaa ei voi välttämättä johtaa yleisistä perusteista. Niinpä IASB on täydentänyt standardeja SIC-ja IFRIC-tulkinnoilla, joita voimassa on 18.

Kuten edellä on esitetty, peruskäsitteiden määrittelyt ovat varsin väljiä, jopa epämääräisiä. Esimerkiksi kulut (expenses) määritellään seuraavasti: ”Kulujen määritelmä kattaa yhteisön tavanomaisesta toiminnasta johtuvien kulujen lisäksi myös tappiot.” Tämän jälkeen vain luetellaan esimerkkejä kuluista ja tappioista. Määritelmä jättää avoimeksi, mitä ovat ”yhteisön tavanomaisesta toiminnasta aiheutuvat kulut”. Yhtä epämääräinen on myös tuottojen (income) määritelmä. Menon (cost) määritelmä esitetään vasta yksittäisessä standardissa (IAS 16, Aineelliset käyttöomaisuushyödykkeet). Se onkin kulun määritelmään verrattuna huomattavasti perusteellisempi ja täsmällisempi, lähes suomalaisen kirjanpitokäsityksen mukainen. Kuitenkin IAS 38:ssa (Aineettomat hyödykkeet) esitetty hankintamenon käsite taas poikkeaa jonkin veran IAS 16:n vastaavasta käsitteestä.[4]

Toinen esimerkki Viitekehyksen määritelmien väljyydestä, tai tässä tapauksessa oikeastaan harhaanjohtavuudesta on suoriteperusteen määritelmä: ”Suoriteperusteisessa kirjanpidossa liiketoimien ja muiden tapahtumien vaikutukset raportoivan yhteisön voimavaroihin ja siihen kohdistuviin vaatimuksiin esitetään kausilla, joilla nämä vaikutukset toteutuvat, vaikka niistä aiheutuvat tulevat ja lähtevät maksusoritukset tapahtuisivat eri kausilla.” Tämä on varsin monimutkainen suoriteperusteen määritelmä ja koskee itse asiassa menojen jaksottamista. Tämä johtunee ensisijaisesti siitä, että Viitekehyksessä ei lainkaan mainita, saati sitten määritellä rahoitustapahtumaa. Onhan nimittäin esimerkiksi velan maksu tapahtuma, joka nimenomaan ”esitetään” maksun perusteella.

Anglosaksisesta kulttuuritaustasta johtuen IFRS:n tilinpäätösnormit ovat staattisesti painottuneita. Ne korostavat taseen merkitystä mm. siten, että tuloslaskelma perustuu pitkälti taseen erissä tapahtuneisiin muutoksiin: ”Tilinpäätöksen tarkoituksena on tuottaa yhteisön taloudellista asemaa, toiminnan tulosta ja taloudellisen aseman muutoksia koskevaa informaatiota, …” Tähän liittyy käypien arvojen suosiminen tase-erien arvostuksessa. IFRS-standardeista 17:ssä mainitaan käyvän arvon käsite.

Kaikkia IASB:n julkaisemia standardeja koskeva piirre on niihin alinomaa tehtävät lisäykset ja muutokset. On tietysti ymmärrettävää, että kansainvälisten tilinpäätösstandardien laatimisen alkuvuosikymmeninä uusia normeja laadittiin ja niiden muutoksia tehtiin runsaasti. Kuitenkin muutosten jatkuva tekeminen ja niiden volyymi vaikeuttavat eri vuosien tilinpäätösten vertailua, varsinkin kun ottaa huomioon, miten laaja yksittäisen konsernin julkistettava tilinpäätösaineisto IFRS:n mukaan on. Esimerkiksi Nokian vuoden 2015 tilinpäätös liitetietoineen käsittää lähes 84 A4-kokoista sivua. Jopa Suomenkin pörssiyritysten joukossa pienehkön Tulikivi Oyj:n vuoden 2015 tilinpäätös ja liitetiedot vievät 57 sivua koko vuosikertomuksen (Annual Report) 102 sivusta.

Yksittäisten standardien epäjohdonmukaisuuksista

Aineellisten käyttöomaisuushyödykkeiden tilinpäätöskäsittelyä koskevan IAS 16:n mukaan hyödyke kirjataan hankintamenoonsa, josta myös poistot tehdään. Jos kuitenkin ao. käyttöomaisuushyödykkeen käypä arvo on määritettävissä, se on merkittävä taseeseen tähän käypään arvoon siihen perustuvilla poistoilla vähennettynä. Käypä arvo IFRS:n määritelmän mukaan on ”rahamäärä, johon omaisuuserä voitaisiin vaihtaa asiaa tuntevien, liiketoimeen halukkaiden, toisistaan riippumattomien osapuolten välillä”. Merkitystä voi olla vain yhteisökohtaisella arvolla: Jos se on pysyvästi poistoilla vähennettyä hankintamenoa pienempi, silloin erotus tulee kirjata kuluksi (kuten kirjanpitolakimmekin 5 luvun 13 § edellyttää).  IAS 16 sallii kuitenkin, että kahdeksaan ryhmään jakautuvien aineellisten käyttöomaisuushyödykkeiden kussakin ryhmässä saadaan hyödykkeet merkitä taseeseen joko alkuperäiseen hankintamenoon tai käypään arvoon perustuen.

IAS 38:n mukaan ”sisäisesti aikaansaatua liikearvoa ei saa merkitä taseeseen varoiksi”. Toisaalta IAS 38:n mukaan yhteisön on arvotettava ainakin tilinpäätöksen laatimisen yhteydessä aineettomien hyödykkeiden odotettavissa olevat kassavirrat tai markkina-arvo (impairment test) ja suoritettava tarvittaessa ao. hyödykkeen tase-arvon arvonalennus. Standardin tarkoittamiin aineettomiin hyödykkeisiin kuuluu myös liikearvo, jonka merkitseminen taseeseen tulee kysymykseen siis vain, jos se on liiketoimintojen yhdistämisessä tai muulla vastaavalla tavalla ulkopuolisilta hankittu. Liikearvo perustuu tyypillisesti tuotemerkkiin, asiakassuhteisiin, jakelukanaviin tms.

On aivan ilmeistä, että esimerkiksi tuotemerkin arvon ylläpitäminen markkinoilla edellyttää myynninedistämis-, mainonta- yms. toimia. Ei voi kuvitella, että vaikkapa Coca-Colan tuotemerkin hankinnan jälkeen tyydyttäisiin istahtamaan puhelimen viereen odottamaan tilauksia. Kokiksen markkinaosuus pienenisi väistämättä. Siitä maksetun liikearvon vaikutus tulonmuodostukseen pienenee väistämättä ajan myötä. Mainontaa ja muita sellaisia toimia jatketaan tietenkin hankinnan jälkeenkin. Niiden ansiosta voidaan arvonalentumistesteissä todeta, että odotettavissa olevat kassavirrat ovat pysyneet muuttumattomina. Tosiasiassa on kuitenkin jätetty tekemättä poisto alkuperäisestä liikearvosta eli merkitty taseeseen sisäisesti aikaansaatua liikearvoa. Menettely on ristiriidassa IAS 36:n kanssa.

Voidaan perustellusti kysyä, miksi (hankinta)meno on määritelty IAS 16:ssa ja 38:ssa aivan toisin kuin kulu Viitekehyksessä. Eräs syy saattaa olla IFRS 2 (Osakeperusteiset maksut). Mainitun standardin omilla osakkeilla maksettavia liiketoimia koskevassa kohdassa 10 nimittäin sanotaan:

”… Mikäli yhteisö ei pysty arvioimaan vastaanotettujen tavaroiden tai palvelujen käypää arvoa luotettavasti, yhteisön on määritettävä niiden arvo ja vastaava oman pääoman muutos epäsuorasti, myönnettyjen oman pääomanehtoisten instrumenttien käypään arvoon perustuen.”

Standardin seuraavassa kohdassa tämän sanotaan koskevan erityisesti henkilökunnalle myönnettäviä osakeoptioita. Menettely on ilmeisessä ristiriidassa Viitekehyksen kohdissa 99 – 102 ilmaistujen mittausperiaatteiden kanssa (alkuperäinen hankintameno, jälleenhankinta-arvo, realisointiarvo, nykyarvo).

Osakeperusteisissa maksuissa on kysymys apporttiehdolla annettavista omista osakkeista. Sinänsä ei tietysti ole mahdotonta rinnastaa henkilökunnan suoritteita yhteisön ulkopuolelta hankittaviin suoritteisiin. Osakkeista edellytetään ymmärrettävästi täyttä vastiketta apporttinakin. Ei voida pitää johdonmukaisena, että osakkeista apporttina suoritettava vastike arvostettaisiin pelkästään (”epäsuorasti”) annettujen osakkeiden arvon perusteella. On muistettava, että omien osakkeiden luovutus johtaa siihen, että luovutuksen vastaanottaja saa aikaisempaa suuremman osuuden oikeudesta yhtiön varallisuuteen. Tämä osuuden luovuttaminen ei itse asiassa ole sen paremmin Viitekehyksen mukainen yhtiön kulu kuin IAS 16:n mukainen menokaan, vaan se merkitsee osakkeenomistajien omistusosuuden pienentymistä eli liudentumista (dilution) siltä osin, kuin osakkeista ei saada niiden arvoa vastaavaa vastiketta. IASB on ”epäsuoran” arvostuksen avulla kiertänyt kysymyksen menon/kulun kohdistamisesta oikealle talousyksikölle (jonka tässä tapauksessa muodostavat yhtiön osakkaat).

Kun kuitenkin esimerkiksi Suomen osakeyhtiölaki kieltää palveluiden käyttämisen apporttina, ei IFRS 2:ta ole mahdollista soveltaa meillä henkilökunnalle myönnettyjen osakeoptioiden osalta yksittäisen yhtiön tilinpäätökseen, vaan se tulee kysymykseen vain IFRS:n mukaisesti laaditussa konsernitilinpäätöksessä.

Edellä on käsitelty vain muutamia IAS/IFRS-standardien epäjohdonmukaisuuksia. Käsitykseni mukaan ”pehmeimpiä” kohtia standardeissa ovat arvonalennustestit ja käypään arvoon arvostaminen, jotka molemmat on paljolti jätetty tilinpäätöksen laatijan omien arviointien ja näkemysten varaan. Käyvän arvon muutosten sisällyttäminen tulokseen aiheuttaa usein lukijassa epävarmuutta luovaa tuloksen heilahtelua. Se on sitä paitsi kirjanpidon yleisiin periaatteisiin kuuluvan realisointiperiaatteen vastaista, joka tosin ei sisällykään Viitekehykseen.

IFRS-standardeihin kohdistunutta julkista kritiikkiä

Amerikan Yhdysvaltain Securities and Exchange Commission’in (SEC) asiantuntijat julkaisivat vuonna 2012 127-sivuisen raportin, jossa esitettiin syitä, miksi IFRS ei sovellu Yhdysvalloissa sovellettavaksi. IASB esitti tämän johdosta yksityiskohtaisen vastineen, jossa arvosteltiin SEC:n kritiikkiä.

Vuoden 2013 alussa Ranskassa esitettiin useita kriittisiä arvioita IFRS:n toimivuudesta. IASB:n ranskalainen jäsen Philippe Danjou vastasi tähän, että esitetty kritiikki perustui sekä väärinymmärryksiin että IFRS-standardien puutteelliseen tuntemukseen.[5]

Yleisesti on todettu, että IAS 29 (Financial Reporting in Hyperinflationary Economies) ei osoittautunut toimivaksi niiden kuuden vuoden aikana, jona sitä sovellettiin hyperinflaatiosta kärsivässä Zimbabwessa. IAS 29:ää on tiettävästi sovellettu myös Venezuelassa ja Brasiliassa. Standardi on edelleen voimassa.

Lopuksi

Käsitykseni mukaan ”pehmeimpiä” kohtia IFRS-standardeissa ovat peruskäsitteiden epämääräisyys sekä arvonalennustestit ja käypään arvoon arvostaminen, jotka molemmat viimemainitut on paljolti jätetty tilinpäätöksen laatijan omien arviointien ja näkemysten varaan. Käyvän arvon muutosten sisällyttäminen tulokseen aiheuttaa usein lukijassa epävarmuutta luovaa tuloksen heilahtelua. Myös yhtiön osakkeina henkilökunnalle maksettujen palkkioiden kirjaamismenettely on epäjohdonmukainen.

Amerikkalainen arvostettu laskentatoimen tutkija Yuji Ijiri on todennut, että ”maksu on tosiasia, tilinpäätös ennuste.”[6] Tilinpäätöksen laatimisessa, tehtiinpä se millä periaatteilla ja normeilla tahansa, joudutaan aina ennakoimaan tulevia tapahtumia. Niin oma kirjanpitolakimme (nyt aivan eksplisiittisesti, ks. KPL 3:3,1 k1) kuin IFRS lähtevät siitä tilinpäätöksen laatimisen perusolettamuksesta, että ao. yhteisön toiminta tulee jatkumaan koko näkyvissä olevan tulevaisuuden. Tilinpäätös muodostuisi aivan toisen näköiseksi, jos sen laatimisen perustana olisi toiminnan lopettaminen ja varojen realisointi ja velkojen takaisinmaksu. Tulevaisuuden huomioon ottaminen tilinpäätöstä laadittaessa on kaikkien laatimismenetelmien ”pehmeä” kohta riippumatta siitä, millaiseen ohjeistukseen sen laatiminen perustuu.

 

[1] Tämä kirjoitus on ajantasaistettu ja monin lisäyksin ja muutoksin varustettu laitos Tuokkonen-lehden numerossa 1/2011 julkaistusta kirjoituksesta.

[2] International Accounting Standards ja International Financial Reporting Standards. Käsillä olevan kirjoituksen perustana on IFRS sellaisena kuin standardit on suomeksi esitetty ST-Akatemian kustantamassa teoksessa “IFRS Konsolidoitu versio”, jossa ovat 1.1.2016 tai sen jälkeen alkaneilla tilikausilla noudatettavien standardien suomenkieliset käännökset.

[3] IASB uudistaa parhaillaan viitekehyksiä.

[4] Kaiken tämän voi sanoa johtuvan siitä, etteivät menon ja kulun käsitteet Viitekehyksessä ole yhtä selkeitä kuin esimerkiksi kirjanpitolaissamme.

[5] Danjou, Philippe: Une Mise au Point Concernant les International Financial Reporting Standards (Normes IFRS), joka englanninkielisine käännöksineen on julkaistu  IASB:n nettisivulla

http://www.ifrs.org/Features/Pages/An-Update-on-IFRSs-by-Philippe-Danjou.aspx

[6] “Payment is a fact, financial statements a forecast.”

 

KTT Veijo Riistama