Taloushistoriamme synkimmät vuosikymmenet

1990-luvun lama kosketti eri tavoin lähes puoltatoista miljoonaa suomalaista. Syyt siihen kylvettiin 1980-luvun vakaan markan politiikalla ja vapauttamalla ulkomainen luotonotto.

Suomen vienti oli vielä 1980-luvulla kaksijakoinen. Toisaalta oli bilateriaalinen kauppa Neuvostoliiton kanssa ja toisaalta kilpailupohjainen kaupankäynti länsimaiden kanssa.

Vientiongelmiin, ja erityisesti viennin kilpailukykyyn, oli omat ratkaisunsa. Itäviennissä oleellista oli tavaroiden vaihtosuhteen määrittely. Tuotantokustannukset olivat toissijaisessa asemassa.

Länsiviennin kilpailukyky hoidettiin puolestaan devalvaatioiden avulla. Markka devalvoitiin sotien jälkeen yhteensä neljätoista kertaa. Devalvaatio oli harhaanjohtavan helppo tapa ratkaista viennin kustannusongelmat. Kustannusrakenteen sopeuttaminen kansainvälisen kilpailun vaatimuksiin jäi hoitamatta.

Vakaan markan puolustuksesta tuli arvovaltakysymys

Suomi ajautui pankkikriisiin ja sen myötä historiansa suurimpaan lamaan 1980- ja 1990-lukujen vaihteen tienoilla. Pankkikriisiin kehittyminen alkoi 1980-luvun puolivälissä, ja ”hedelmä” oli kypsä 1991. Markka oli vuonna 1982 devalvoitu kymmenellä prosentilla, ja Suomen Pankki puolusti jostain käsittämättömästä syystä ”henkeen ja vereen” vakaata markkaa, vaikka markkaa pidettiin selvästi yliarvostettuna.

Vakaan markan puolustuksesta tuli aikaa myöten arvovaltakysymys. Niinpä markkaa ei 1986 devalvoitu todellisista muutospaineista huolimatta. Tämä vakaan markan puolustus siunattiin, tai sitä jopa ajettiin, myös poliittisen johdon taholta.

Vakaan markan puolustuslinja petti ensimmäisen kerran, kun markka Suomen Pankin ja tasavallan hallituksen päätöksellä revalvoitiin 1989 muuttamalla valuuttaindeksin vaihteluväliä neljällä prosentilla. Lopullisesti puolustus murtui 1991, kun markka lokakuussa devalvoitiin 12 prosentilla ja päästettiin sen jälkeen kellumaan syyskuussa 1992.

Kansainvälisen valuuttamaailman hyökyaallot täyttivät vakaan markan puolustuslinjan juoksuhaudat, ja siinä myrskyssä hukkui katastrofaaliset 40 prosenttia markan arvosta.

Ulkomaisen luotonoton vapautus lisäsi valuuttaluottoja räjähdysmäisesti

Toinen pankkikriisin ja historiamme syvimmän laman kehittymisen mahdollistanut syy on sekin Suomen Pankin myötävaikuttama.

Kun edellä kuvatun kaltaisessa markan yliarvostustilanteessa vapautettiin vuonna 1986 telakkateollisuuden ja varustamojen pitkäaikaisten ulkomaisten luottojen otto, joka oli aikaisemmin ollut tiukasti säännösteltyä, ja kun muutkin yritykset saivat samanlaisen vapautuksen seuraavana vuonna, oli syntynyt tilanne, jonka seurauksena ei voinutkaan olla muu kuin taloudellinen kriisi.

Kun yritykset ottivat ulkomaisia luottoja ja vertasivat niiden ehtoja kotimaisiin luottoihin, vakaan markan puolustuksella hämätty piilevä ja suuruudeltaan ennalta arvaamaton valuuttakurssiriski jäi muiden ehtojen varjoon. Edullinen korko houkutteli, ja Suomeen alkoi virrata lisääntyvässä määrin rahaa.

Yksityishenkilöiden ulkomainen luotonotto vapautettiin onneksi vasta 1991. Onneksi siitä syystä, että kun markka samana vuonna lokakuussa devalvoitiin, realisoituva valuuttakurssiriski pani sen jälkeen varmasti monet ulkomaista luottoa havitelleet vakavasti miettimään, mitä tehdä. Jos yksityishenkilöiden ulkomainen luotonotto olisi vapautettu 3-4 vuotta aikaisemmin, olisi lopputulos erittäin todennäköisesti ollut, että luotot olisi koettu houkutteleviksi vaihtoehdoiksi, ja niillä olisi rahoitettu esimerkiksi asuntojen hankintaa. Mihin se taas olisi johtanut, on helppo arvata. Oltaisiin ajauduttu vieläkin syvempään lamaan, joka olisi vetänyt mukaan myös yksityishenkilöt luottoineen.

Maahan tulevan rahavirran tyrehdyttämiseksi Suomen Pankin päätöksellä nostettiin vuonna 1989 luottojen korkotasoa. Korkotason nostolla pyrittiin rajoittamaan maahan tulevaa rahaa, mutta seuraus olikin päinvastainen. Sisään tuleva rahavirta vain kasvoi. Maahan tuli entistä enemmän ulkomaista rahaa. Tätä rahaa piti ryhtyä välittämään eteenpäin, eli rahaa piti ryhtyä myymään.

Pankkien ottamat valuuttaluotot olivat vuonna 1986 yhteensä noin 20 miljardia markkaa. Räjähdysmäinen kasvu alkoi heti valuuttaluottojen vapauttamisesta seuraavana vuonna 1987 ja sitä jatkui aina vuoteen 1992 asti. Vuonna 1991 valuuttaluottojen yhteismäärä oli kasvanut lähes 120 miljardiin markkaan. Toisin sanoen se oli likimain kuusinkertaistunut vuodesta 1986.

Ulkomaisten luottojen vapauttamisen lisäksi Suomen Pankki lopetti aikaisemmin käytössä olleen rahamarkkinasääntelyn eli pankkien anto- ja ottolainauksen välisen kytkennän ja pankkien keskikorkosääntelyn. Tämän jälkeen Suomen Pankki ei kyennyt enää entiseen tapaan valvomaan pankkeja. Pankkitoiminta oli ennen näitä muutoksia ollut varsin kontrolloitua, mutta samalla myös hyvin turvallista liiketoimintaa. Noudatetusta veropolitiikasta, muun muassa korkomenojen rajoittamattomasta vähennyskelpoisuudesta johtuen se oli myös yhteiskunnan subventoimaa.

Rahaa todella myytiin ja pankinjohtajista tehtiin myyntimiehiä

Pankkien ensisijaisena tavoitteena oli kasvattaa ”halvan” ulkomaisen luotonannon avulla markkinaosuuksiaan. Tämä oli enemmän ja vähemmän yhteistä kaikille rahalaitoksille. Varovaisin oli osuuspankkiryhmä ja OKO.

Luottojen vakuuksillekaan ei pantu samanlaista painoarvoa kuin aikaisemmin. Vakuudeksi saattoi riittää ostettu kiinteistö, jota ei oltu edes nähty. Suoritetuissa konkurssipesien erityistarkastuksissa on vastaani tullut sellainenkin luototusruletti, jossa samaa kiinteistöä myytiin saman omistajan omistamien useiden yhtiöiden välillä monia kertoja niin, että hinta nousi joka kaupassa. Luotonantajat vain vaihtuivat joka kierroksella, mutta aina vakuudeksi riitti sama kiinteistö.

Rahaa todella myytiin ja pankinjohtajista tehtiin myyntimiehiä. Oli syntynyt täysin uusi tilanne. Aikaisemmin pienehköjäkin luottoja oli joutunut anomaan hattu kourassa ja täysin turvaavilla vakuuksilla. Nyt suuriakin luottoja tarjottiin, eikä vakuuksille pantu samanlaista painoa kuin aikaisemmin.

Mitä enemmän otit ulkomaista luottoa, sitä parempi asiakas olit. Pääsit keskustelemaan jopa lainaehdoista ja korkotasosta. Ulkomaisten luottojen korkoetu saattoi enimmillään olla lähellä kymmentä prosenttia. Edullisuutta lisäsi myös se, ettei välitetyiltä ulkomaisilta luotoilta peritty 1,6 prosentin leimaveroa.

Rahan runsaasta tarjonnasta johtuen seurauksena oli kansantalouden ylikuumeneminen, joka ilmeni muun muassa kiinteistöjen, asuntojen ja pörssiosakkeiden jatkuvana hintojen nousuna. Kansakunnalla meni lujaa. Ihmisillä oli rahaa millä mällätä – ja sillä myös mällättiin. Kasvaneen ostovoiman leikkaamiseen ei löytynyt keinoja.

Pankkikriisi alkoi paljastua 1990-luvun alussa

Holtiton luotonanto johti pankkikriisiin, joka alkoi paljastua 1990-luvun alussa. Näkyvin operaatio oli Suomen Pankin 19.9.1991 toteuttama SKOP:n haltuunotto. Tuolloin oli ajauduttu tilanteeseen, jossa SKOP ei enää kyennyt vastaamaan sitoumuksistaan.

Haltuunotto merkitsi käytännössä sitä, että Suomen Pankki otti vastuulleen säästöpankkien vastuut. Ongelmaluotot lisääntyivät räjähdysmäisesti kaikissa rahalaitoksissa. Säästöpankkiryhmässä ne olivat aivan omaa luokkaansa, mikä johti lähes kaikkien säästöpankkien häviämiseen.

Suurissa vaikeuksissa olivat myös KOP ja SYP. KOP oli vuodesta 1991 lähtien ollut Suomen Pankin ja Rahoitustarkastuksen erityisvalvonnassa, ja pankki jouduttiin pakkonaittamaan SYP:n kanssa vuoden 1995 alussa. Osuuspankkiryhmä oli ainoa, joka selviytyi suhteellisen vähin tappioin muihin verrattuna.

Pankkien kahdeksan prosentin vakavaraisuusvaatimus alkoi myös muodostua ongelmaksi. Sen helpottamiseksi liikepankkilakia ja elinkeinoverolakia muutettiin siten, että pankit saivat siirtää aikaisempina vuosina tekemistään luottotappiovarauksista 90 prosenttia suoraan omaan pääomaan ohi verotuksen. Mahdollisuus siirtoon tuli voimaan taannehtivasti jo vuoden 1990 tilinpäätöksessä.

Suurin osa valuuttaluotoista muuttui luottotappioiksi

Pankkikriisi oli pankkien asiakkaiden kriisi. Suomen Pankin vuonna 1989 toteuttaman korkotason noston ja 1992 tapahtuneen markan kellutuksen seurauksena vain vakavaraiset yritykset kykenivät selviytymään 40 prosentilla kasvaneesta ulkomaisten luottojen velkataakasta. Kymmenettuhannet yritykset eivät kyenneet. Pankkien näille yrityksille myymät ulkomaiset luotot koituivatkin lopulta pankkien omiksi ongelmiksi.

Voidaan sano, että markkinaosuustaistelua käyneet pankit esittivät itse keskeistä roolia pankkikriisin ja sitä seuranneen talouslaman synnyttämisessä. Edellytykset oli kuitenkin luonut Suomen Pankki vakaan markan politiikallaan.

Vuonna 1992 pankkien valuuttaluotoista lähes 80 miljardia markkaa oli ongelmaluottoja, ja ongelmaluottojen määrä kasvoi vielä tästäkin. Säästöpankkiryhmä oli asettanut pankkien välisessä markkinaosuustaistelussa aivan erityiseksi tavoitteekseen markkinaosuuden kasvattamisen yritysluotoissa. Tällä strategisella valinnalla oli varmasti hyvin keskeinen merkitys säästöpankkien ongelmaluottojen hallitsemattomaan kasvuun ja luottotappioihin. Vuosien 1990-1998 välisenä aikana pankkien luottotappiot pankkiryhmittäin olivat:

  • Merita (KOP ja SYP)      32 mrd. mk
  • Säästöpankit                  30 mrd. mk
  • Osuuspankit                   13 mrd. mk
  • PSP                                  7 mrd. mk
  • Muut                                 3 mrd. mk
  • Yhteensä                        85 mrd. mk

 

Näihin luottotappiolukuihin sisältyy luonnollisesti muitakin kuin välitetyistä valuuttaluotoista syntyneitä luottotappioita. Välitetyistä valuuttaluotoista muuttui luottotappioiksi kuitenkin suurin osa, säästöpankeissa lähes kaikki.

Kun ongelmat alkoivat paljastua, oli 1990-luvun vaihteessa hyvin tavanomaista, että pankit ryhtyivät vaatimaan luotoille lisävakuuksia ja todennäköisesti useissa tapauksissa niitä saivatkin. Sen sijaan luotonottajien pyrkimykset suojata valuuttaluotto torjuttiin lähes systemaattisesti pankkien taholta. Pankit olivat suojanneet omat luottonsa, mutta yritysten ottamat luotot olivat suurimmilta osin suojaamattomia kurssimuutosten varalta.

Pankkikriisin myötä hinnat romahtivat. Alkoi konkurssien, pakkohuutokauppojen ja historiamme suurimman omaisuuden uusjaon aika, jota kesti koko 1990-luvun ajan. Alkoi hävityn vakaan markan puolustustaistelun sotakorvausten maksun aika. Sotakorvausten maksajaksi joutuivat kuitenkin aivan muut tahot kuin sodan aiheuttaneet tai sitä lietsoneet tahot. Pankkituen myötä maksajiksi joutuivatkin veronmaksajat.

Häviäjien osalta kaikkia laman seurauksia ei vielä edes tiedetä

Mutta niin kuin kaikissa sodissa, niin myös tässä vakaan markan taistelussa on voittajia ja häviäjiä. Voittajiin kuuluvat esimerkiksi kaikki ne, jotka hintojen nousukierteessä realisoivat voittonsa oikeaan aikaan. Toisen voittajien joukon muodostavat ne, joilla oli varaa lainata pankeille. Parhaimpaan tai oikeammin sanottuna pahimpaan aikaan esimerkiksi yön yli talletuksista maksettiinhan korkoa yli 40 prosenttia.

Voittajiin lukeutuvat ilman muuta myös ne, jotka ostivat pakkorelisaatiossa omaisuuksia edullisilla hinnoilla, kuten myös ne, jotka eivät lainkaan menneet ulkomaisen luotonannon vipuun.

Häviäjien osalta kaikki laman seuraukset eivät vielä ole edes tiedossa. Monet yrittäjiä, takaajia ja muita yksityishenkilöitä koettelevat taloudelliset ja henkiset seuraamukset saattavat olla elinikäisiä. Henkisiä kärsimyksiä ei voida edes rahalla mitata. Yksityishenkilöiden ryhmään mahtuu myös monia tapauksia, joissa kohtuuttomuus menee inhimillisesti katsottuna liian pitkälle.

Rahalaitosmaailmassa pankkikriisi ja lama johtivat oleellisiin muutoksiin. Tämän  ”hurlum-hei” –elämänmenon seurauksena hävisi maailmankartalta suurin osa suomalaisista säästöpankeista ja SKOP. Samoin kävi perinteikkäille 1995 Meritaksi pakkonaitetuille liikepankeillemme SYP:lle ja KOP:lle.

Käsittämättömältä ruotsalaisten osoittamalta taidokkuudelta vaikuttaa se, että molemmat edellä mainitut liikepankkimme löysivät pakkoavioliiton jälkeen uuden kodin Svea-mamman mantereelta ruotsalaisen Nordbankenin sylistä. Nordbanken imaisi tällä tavalla yli 50 prosenttia Suomen pankkitoiminnasta. Nordbankenin taloudellinen tilanne ei tuolloin ollut suinkaan vahva, vaan päinvastoin pankkia pidettiin eräillä tahoilla likimain ”roskapankkina”.

Kun PSP:kin Sammon junailemana ja Sammon mukana siirtyi sittemmin tanskalaisten omistukseen, jäivät tämän pankkikriisin seurauksena suomalaisomisteisiksi rahoituslaitoksiksi vain OKO ja osuuspankit sekä jotkut harvat kriisistä selvinneet säästöpankit.

Vuosikymmeniä noudatetusta velkaantumista suosineesta veropolitiikasta johtuen suomalaisten yritysten taseet olivat jo ennestään velkapainotteisia ja omavaraisuusasteet suhteellisen matalat. Tämän takia niiden kyky varautua suuriin valuuttakurssimuutoksiin – tappioihin – oli ulkomaista luottoa otettaessa usein todella heikko.

1990-luku onkin murheellista luettavaa. Kymmenen vuoden ajanjaksolla 1990-1999 Suomessa teki konkurssin 48 500 yritystä eli keskimäärin lähes 5000 yritystä vuodessa. Jos tarkasteluajanjaksona käytetään vuosia 1985-2005 on vastaava luku 75 000 konkurssia.

Voidaankin sanoa, että 1990-luvun lama kosketti eri tavoin likimain puoltatoista miljoonaa suomalaista. Tähän suuruusluokkaan päätyy pelkästään sillä yksinkertaisella matematiikalla, että oletetaan jokaisen konkurssiin joutuneen yrityksen takana olevan omistajien lisäksi henkilökunnan perheet ja muut läheiset, eli keskimäärin vähintään noin 20 henkilöä.

Kaikesta ei voi syyttää yritysjohtajien lyhytnäköisyyttä

Pankkikriisiin ja lamaan johtaneet tekijät voidaan ryhmitellä kahteen pääryhmään.

Ensimmäiseen ja mielestäni tärkeimpään ryhmään kuuluvat ne syyt, joilla luotiin edellytykset kriisiin ajautumiselle ja toiseen ryhmään ne syyt, joilla pato avattiin ja ajettiin Suomi lamaan.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat:

  • Vakaan markan puolustaminen, joka oli markan huomattavasta yliarvostuksesta johtuen tuomittu epäonnistumaan.
  • Aikaisemmin tiukasti säännöstellyn ulkomaisen luotonoton vapauttaminen kaikille yrityksille aikana, jolloin vakaan markan puolustamisella luotiin harhakuva Suomen markan vaihtosuhteista muihin valuuttoihin.

Toiseen ryhmään kuuluvat:

  • Pankkien markkinaosuustaistelun seurauksena syntynyt rahan ylitarjonta ja luotonantokilpailu vapautuneita valuuttaluottoja ensisijaisesti markkinoiden.
  • Rahan ylitarjonnasta aiheutunut kansantalouden ylikuumeneminen ja kymmenien tuhansien ulkomaisia luottoja ottaneiden yritysten heikko tai olematon kyky vastata markan 40 prosentin kurssiromahduksen aiheuttamasta velkarasituksen kasvusta.

Oikeuskäytännössä on periaatteena vastuukysymyksissä ns. vaaran lähteen avaamisperiaate. Vastuussa on se, joka avaa vaaran lähteen. Tällainen vastuusuhteiden pohdiskelu on kuitenkin tämän asian yhteydessä turhaa ajan haaskausta, sillä kysymys on kollektiivisesta vastuusta, jolla ei tunnetusti ole kasvoja eikä niin muodoin vastuunkantajaakaan. Kaikkea vastuuta tapahtuneesta en kuitenkaan laittaisi yksinomaan yritysjohdon lyhytnäköisyyden ja riskien aliarvioimisen piikkiin.

Olemmeko me suomalaiset oppineet 1990-luvusta mitään?

Julkisuudessa esitetyistä mielipiteistä huolimatta kysymykseen on valitettavasti vastattava kielteisesti. Perusongelmat ovat samat. Meillä on yhä edelleen sama joustamattomuus, sama haluttomuus rakennemuutoksiin ja sama pyrkimys eri tavoin lisätä vapaa-aikaa työnteon kustannuksella.

Ehkäpä suurin viennin huonon kilpailukyvyn syy löytyy 2000-luvulla kasvatetuista yhteiskuntamme ylläpitomaksuista eli veroista. Työvoimavaltaisen yrityksen yhteiskunnalle maksamat erilaiset verot ja maksut nousevat tätä nykyä 60 prosenttiin liikevaihdosta.

Vaikeuksiamme perustellaan sillä, että olemme rakennemuutosten edessä. Niin varmasti olemmekin. Hyvä kysymys tässä yhteydessä on kuitenkin, miten rakennemuutosalat näyttävät menestyvän maailmalla, mutta eivät enää meillä.

Ylläpitomaksuun ei ainakaan tasavaltamme tilinpäätöksen perusteella näytä olevan tulossa huojennusta. Tasavallan tilinpäätös vuodelta 2013 osoittaa alijäämää 7,1 miljardia euroa. Suomen taseen oma pääoma on 44,2 miljardia euroa negatiivinen, ja oman pääoman negatiivisuus ylittänee tänä vuonna 50 miljardin euron rajan. Velat ovat jo nyt reippaasti yli 100 miljardia euroa. Tällaisella taseella jokainen yritys olisi konkurssissa.

Mutta löytyy sentään yksi asia, joka on otettu opiksi 1990-luvulta: ahneus.

Ahneus, joka johti pankit 1990-luvulla itsetuhoiseen markkinaosuustaisteluun, on soluttautunut yhteiskuntaamme. Ahneutta on jopa eräissä yhteyksissä markkinoitu hyvällä menestyksellä. Sellaiset käsitteet kuin kohtuus ja jopa oikeudenmukaisuus ovat hämärtyneet. Vuosituhat vaihtui ja alkoi ahneuden aika.

 

Yrjö Tuokko
Kanslianeuvos, KHT